13 tammikuuta 2018

Aurinkoinen arki! - siitä se ajatus sitten lähti!


Uusi vuosi on lähtenyt vauhtiin. Täällä vuosi on alkanut mukavissa merkeissä, mutta asiaan!

Minulta kysytään monesti ja kuulen paljon siitä, että miten olen niin sinut itseni kanssa tai miten jaksan arjessani tai mitkä ylipäätään ovat minun keinoni mennä elämässä eteenpäin/selvitä omassa arjessani. Myönnän, että tätä olen välillä itsekin pohtinut ja haluan jakaa nämä näkökulmat ja fiilikset lukijoiden kanssa. Ja minä en ole mikään asiantuntija, mutta väitän, että ei sitä kaikkea kirjoista voi oppia - elämä opettaa! Ja se kaikki mitä tulen kirjoittamaan Aurinkoinen arki! -juttusarjassa, on minun ajatuksiani arjesta, jotta se olisi itsekullakin aurinkoisempi.

Päivä voi alkaa aurinkoisena tai se voi olla aamusta asti harmaa, mutta kyllä se aurinko sieltä vielä paistaa.Tarkoitan tällä sitä, että elämään kuuluu huonotkin hetket. Minä itse koen, että on mielettömän hienoa, kun voi tuntea erilaisia tunteita, surun jälkeen tuntuu ihanalta, kun hymy on huulilla. Kliseistä, mutta totta, myrskyn jälkeen on poutasää.

Olen miettinyt jonkin verran sitä, että mitä kaikkea olen ymmärtänyt toisella tavalla elämässäni, koska tässä on ollut, valehtelematta, pakko oppia ja sisäistää sellaisia asioita, joita en toisenlaisessa elämässä edes arvostaisi - ainakaan samalla tavalla. Sanoisin jotenkin näin, että olen oppinut ajattelemaan, esimerkkinä kesäsade, että se on piristävä ja voi mennä sateesta huolimatta ulos, loppujen lopuksi eihän se sade ole mikään este. Varustautuu vaan tilanteeseen sopivin varustein. Minä itse olen aina ollut ihminen, joka ottaa asiat vastaan sellaisena, kuin ne tulevat ja sitten varustaudutaan sen mukaan. Se on yksi keinoni ollut, että hyväksyy asiat, käyttää energiansa siihen, että tulee niiden kanssa toimeen, kuin, että taistelee vastaan. Tottakai se riippuu asiasta paljonkin, mutta on paljon sellaista, joihin emme voi vaikuttaa, emme mitenkään.

Tällä hetkellä kirjoitan novellia, jossa päähenkilönä on lyhäri nainen, joka on päinvastainen, kuin minä. Tämä kirjoitustyö on auttanut minua ymmärtämään ja arvostamaan itseäni vieläkin enemmän, ja erityisesti olemaan kiitollinen niin monista asioista. Voisin kuvitella, että kyllä olisi aika hurjaa, jos en voisi hyväksyä itseäni, heitäkin on, mutta se on jokaisen oma tie ja valinta, ei koske vain minunlaisiani - vaan kaikkia.

Arvostan kovasti sitä, kuinka minua autetaan, kuinka loppujen lopuksi on erittäin tärkeää pitää itsestään huolta ja on tukea arkeen, monella eri taholla. On myös mahdollisuus ollut valita minkälainen on itselleen se paras arki, jossa on hyvä olla. Kyllä sitä väsyy ja päiväaskareet vie eri tavalla voimiani, kuin normaalisti. Erityisesti olen kiitollinen ja arvostan heitä, jotka eivät tee minusta minkäänlaista numeroa - saan olla ennen kaikkea ihminen. (Tästä on tulossa vielä oma postauksensa, jossa pohdin toisen ihmisen hyväksymistä).
Sanoisin, että jos vain mahdollista, niin jokainen tekisi arjestaan viihtyisämmän. Se on toisinaan pakko priorisoida, tehdä vaikeitakin valintoja, mutta on ajateltava sitä omaa jaksamistaan, silloin lähipiirikin voi paremmin. Toivoisin myös ihmisille toisen huomioon ottamista, itse olen oppinut tämän, koska olen joutunut monien ihmisten kanssa tekemisiin, niin tämä on hioutunut ajan saatossa. En voi vain ajatella itseäni, silloin en saavuta sitä mitä sen todellisuudessa tahdon olevan! Itsekkyyttä on paljon, mutta kyllä ne silmät avautuvat enemmin tai myöhemmin.

En osaa kertoa mikä on minun elämäni salaisuus, mutta jos osaisin, niin tottakai sen kertoisin, koska toivoisin sen voivan auttaa muitakin. Kai se on tämä oma asenne itseensä.
Välillä on hetkiä, kun toivoisin, että olisi pidemmät jalat tai että saisi hanasta vettä ilman kiipeämistä kahdelle eri jakkaralle tai, että voisin pukea itse sukat jalkaan. Miltä tuntuisi monille niinkin selvä juttu, itsenäisesti pääsy autoon. Minä, kun tarvitsen siihen(kin) apua. Niin, kaikki ei ole itsestäänselvää.
Hetkinä, jolloin minua kiukuttaa olla lyhkäne (lempinimeni lähipiirissä!) ajattelen, että voisihan ne asiat olla huonomminkin. Sitten, kun olen tehnyt sen asian, vaikkakin sitten monen mutkan kautta, tunnen iloa onnistumisesta! Siinäpä se, tunne iloa, anna vaikka itsellesi aplodit jonkin mahdottomalta tuntuneen asian onnistuessa! Huumoria, kun kylvää ympärilleen, niin se auttaa monissa kinkkisissä tilanteissa.

Kevennyksenä loppuun kirjoitan muutamia asioita, joita olen mielessäni kuvitellut miltä tuntuisi kokea, mutta todellisuudessa ovat minulle mahdoton tehtävä.

Ensimmäisenä haluaisin laittaa korkkarit jalkaan. Oikein korkeat ja "seksikkäät" mustat kiiltäväpintaiset kengät. Kävelisin niillä, kunnes rakot tekisivät kipeää kantapäissä. 
Olen kysynyt kerran eräältä naiselta miltä korkkareilla tuntuu kävellä ja aika hyvin hän osasi minulle sitä kuvailla. Jälkeenpäin mietin, että kysymykseni saattoi kuulostaa tavallisen ihmisen korvaan hassulta, mutta minua se kiinnosti erittäin paljon. Ja olen katsonut kohdallani asian, niin että voin kysyä ihmiseltä, joka sen kysymykseni ymmärtää ja minä yrittää ainakin kuvitella, mutta todellisuus on jotain mihin minä en pääse käsiksi. P.S Louboutin kengät olisivat ihanat!

Tahtoisin kokeilla luistelua. Edes hiihtäminen ei tunnu niin kokeilemisen arvoiselta kuin luistelu. Mukanani olisi tietysti termarissa kaakaota, jota piruettien välissä voisin hörppiä kirpakkaassa pakkassäässä. Todellisuudessa lapsena vietin aikaa jäällä ilman luistimia, potkukelkka apuna.

Viettäisin päivän yksinäni kodin ulkopuolella. Kiertelisin kaupoissa kaikessa rauhassa, kävisin syömässä ja kahvilla. Kun vielä liikuin avustajan kanssa, niin minulla ei ollut sydäntä sanoa, että mene toiseen pöytään minä syön yksin. Sama juttu kun liikkuu perheensä tai ystävien kanssa. Ei, ei! Kotona saan syödä rauhassa, kun mieheni on töissä, mutta tässä nimenomaan tarkoitan tämän kodin ulkopuolella tapahtuvaksi asiaksi.

Nyt tulee varmaan aika hassu juttu joidenkin mielestä, mutta pesisin ikkunat! KYLLÄ! Se, kun joku toinen tekee sen puolestasi (on kokemusta karmeasta ikkunanpesun lopputuloksesta!) ja sitten vain on tyytyminen siihen. Minun herkkyyteni, kun ei tahdo pahoittaa ikkunanpesijän mieltä, vaikka toki palautetta voi antaa, mutta silti. Tiedän kyllä lähipiiristäni ihmisen, jonka työn jälki on lopputuloksena niin puhdasta johon minäkään en pystyisi!

Nämä asiat ovat joillekin arkipäivää. Minusta on hieno juttu, että joku voi näitä tehdä. Vaikka minä olen menettänyt näiden asioiden kokemisen, niin rohkenen sanoa, että olen kuitenkin monta, aivan muunlaista kokemusta rikkaampi!

P.S Ei ole merkitystä miten teet jonkin asian, kaikki teemme kukin tavallamme tai toisen avustamana, tärkeintä on, että saat sen mitä tarkoitat!











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti